Luulin jo jokunen joulu sitten vieneeni Pelstusarmeijalle kaikki sellaiset joilla ei ole tunnearvoa, mutta huomasin nyt ajattelevani "Ai vieläkö mulla on toi?" Joukossa oli yksi mm. mysteerikrokotiili, jota en muista omistaneeni. Mistä ja milloin se on minulle tullut, ei mitään havaintoa.
Elämän ehkä vaikein oppitunti on mulle lapsena ollut se, ettei pehmoleluilla (tai muillakaan elottomilla esineillä) ole tunteita. Rakas veljeni opetti sen minulle lyömällä pehmolelujani, minun ujeltaessa itkua vieressä. Vaan kun en meinaa vieläkään uskoa. (Nimim. itkin muutama vuosi sitten kun vanha pesukoneemme vietiin romuttamolle.)
Kyllä siiinä haikea mieli tuli pehmoleluja lajitellessa. Toy Story 3 ei auta asiaa yhtään. Mitä jos ne luulee etten välitä niistä? Uskottelin itselleni että onnellisempia ne ovat jonkun lapsen leikeissä kuin minun antiikkikirstussani.
Toki jätin itselleni parikymmentä rakkainta, ja kyllä sinne sitten pari sellaistakin jäi, joihin minulla ei suurempaa tunnesidettä ole, mutta jotka haluaisin mahdollisella lapsellani olevan. (Sillä syntymättömällä siittämättömällä äpärällä jota en edes halua. :P)
Jatkan edelleen pehmolelujeni kirjaamista tänne blogiin, vaikka suurin osa olisikin jo lähtenyt maailmalle. (Vaikka tänne kirjottelu onkin hieman laiskanpuoleista.) Jos ei mitään tule eteen niin nämä Otchun lelulaatikon asukit etsivät uutta kotia seuraavana Siivouspäivänä 30.8. Karhupuistossa. Tervetuloa adoptoimaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti